Virvon varvon tuoreeks terveeks

Virpomisoksat
Pääsiäisen kuumin puheenaihe lienee erityisesti tänä vuonna palmusunnuntain virpovat pikkunoidat. Trulliksi pukeutuneena kiertely oli jo viime vuosisadoilla suosittua lastenperinnettä Länsi-Suomessa. Sotien jälkeen pikkutrullit ryhtyivät itäisen tavan mukaan virpomaan, ja 1980-luvulla tästä syntyi muoti-ilmiö. Ortodoksisen siunaamisen ja luterilaisen noitauskon yhdistymistä maalliseksi lastenperinteeksi on paheksuttu milloin milläkin perusteella. Kuitenkin kyseessä on vain oman aikamme esimerkki perinteiden muuntumisesta. Suomessa on itäisiä ja läntisiä tapoja yhdistelty aina. Virpojanoidissa tulee esiin myös yleinen ilmiö, miten alunperin aikuisten vakavasti ottamat uskomukset säilyvät jälkipolville lasten leikkiperinteessä.

Historiaton näkökulma sallii päivitellä, miten hartaasta virpomisesta on sen lastenperinteeksi siirtymisen myötä tullut rahan tai makeisten kerjuuta. Olisi syytä muistaa, että virpominen oli vuosisadan alussa katoamassa ja sen säilyttämiseksi tarvittiin aktiivisia elvytystoimia. Virpomistyylikin vaihteli hartaudesta naljailuun jo sata vuotta sitten. Aikuiset virpojat saatettiin palkita viinaryypyllä. Lapset puolestaan pettyivät, ellei heidän saamansa muna ollut suklaata ja kyllin iso sisältääkseen sormuksen. Kerjuunkin tunnuspiirteet täyttyivät selvästi paremmin kuin nykyään, sillä etenkin luterilaisilla oli tapana, että vähäosaiset kiersivät virpomassa varakkaita.

Paheksuttavin nykyperinteeseen liittyvä piirre lieneekin tapa nimittää kerjäämiseksi leikkiä, jonka eteen lapset (ja heidän äitinsä) ovat nähneet paljon vaivaa: keränneet ja koristelleet pajunvitsoja, opetelleet virpomalorun tai pari ja sonnustautuneet rooliasuun. Pieni suklaamuna on kerrassaan asiallinen vaihdon väline leikissä, johon osallistuminen on vapaaehtoista. Suomalaisen virpomisesta kieltäytyjän ei näet tarvitse pelätä kepposia, joilla USA:ssa vähän isommat mutta yhtä makeannälkäiset Halloween-kummajaiset kohteitaan uhkaavat.

Perheen omat juhlat -juhlakäsikirja avaa kiinnostavalla tavalla vuoodenkierron juhlien merkitystä ja historiaa. Yllä oleva on lyhyt ote kirjan sisällöstä pääsiäisen kohdalta -lisää voit lukea itse kirjasta! Tilaa omasi tästä

Hautajaiset

Meistä jokaisen elämä päättyy kerran. Siviilihautajaisissa omaisilla on vapaus suunnitella jäähyväisseremonia eli saattohetki haluamallaan tavalla, tietenkin vainajaa kunnioittaen. Kenties hän on itsekin kertonut toiveitaan viimeisestä hyvästijätöstä. Neuvoja uskonnottoman surujuhlan suunnitteluun ja apua sen toteutukseen saa tarvittaessa Pro-Seremonioilta. Myös Perheen omat juhlat -kirja on avuksi. Tiedon lisäksi tarjoamme toiminta-alueellamme pidettäviin siviilihautajaisiin ammattimaista puhuja- ja muusikkopalvelua. Tärkeimpiä yhteistyökumppaneitamme ovat hautaustoimistot, joiden puoleen useimmat omaiset kääntyvät. Myös seurakuntien kanssa yhteistyö on sujunut hyvin; Pro-Seremoniain puhujat hyväksytään jopa sellaisiin kappeleihin, joissa siviiliseremonioita ei muuten sallita.

puhujat

Hautajaiset ovat yhteisnimitys kokonaisuudelle, joka tavallisesti muodostuu saattohetkestä ja muistotilaisuudesta. Kirkollisen hautaustoimituksen jumalanpalvelusluonteen takia vapaampi ohjelma, se musiikkivalintoja myöten vainajan näköinen, on ollut pakko siirtää erilliseen muistotilaisuuteen. Siviilihautajaisiin ei tarvitse sisällyttää mitään vain tavan vuoksi, vaan kaikki tapahtuu ihmisten itsensä ehdoilla. Silloin, kun tilaisuus aidosti kunnioittaa vainajan elämää, se on myös omaisille lohdullisin.

Seremonian kulku

Siviilihautajaisissa ei ole pakollista kaavaa, vaan ne voidaan monin eri tavoin rakentaa heijastamaan vainajan persoonallisuutta ja sitä merkitystä, joka hänen elämällään on hänen läheisilleen ollut.

Usein hautajaiset järjestetään kaksiosaisina: ensin saattohetki kappelissa arkun äärellä ja heti sen jälkeen muistotilaisuus tarjoiluineen muualla. Uurnanlaskuun viikon tai parin kuluttua osallistuvat ehkä vain lähiomaiset. Toinen tapa on saattaa vainaja tuhkattavaksi lähimpien kesken ja viettää varsinaiset hautajaiset muistotilaisuuksineen vasta uurnan läsnäollessa.

Pidettiinpä saattohetki kappelissa, kotona, pitokartanossa, avomerellä tai vaikkapa omenapuun alla, siihen sisältyy yleensä musiikkia, puhe tai useitakin, kukkasia ja kynttilöitä sekä paljon tunnetta. Mitä henkilökohtaisempi ja lämpimämpi itse hautausseremonia on ollut, sen vähemmän paineita kohdistuu muistotilaisuuden ohjelman järjestämiseen.

Kappelissa pidettynä saattohetki noudattaa yleensä totunnaista muotoa myös rakenteeltaan. Tavallisin ja usein luontevin – mutta ei millään tavoin pakollinen – järjestys on nykyään:

  1. alkusoitto (yleensä uruilla)
  2. saattoväen kukkatervehdykset
  3. musiikkikappale (instrumentaalimusiikkia tai yksin-, yhteis- tai kuorolaulua)
  4. saattopuhe
  5. musiikkikappale (ks. edellä)
  6. loppusoitto (yleensä uruilla)

Jos taas tilaisuus pidetään muualla tai saattoväki kokoontuu vasta uurnanlaskuun, vaihtelua esiintyy enemmän.

Joillakin paikkakunnilla hautausmaan ja kappelin omistava seurakunta ei luovuta kappeliaan muihin kuin kirkollisiin hautajaisiin. Tällöin siviilihautajaisten saattohetki pidetään tavallisesti haudalla ja seremonia on olosuhteiden pakosta suunniteltava lyhyemmäksi. Usein musiikki ja pitemmät puheet esitetään vasta muistotilaisuudessa.

Päätöksenteko oli yksinkertaisempaa silloin, kun hautaus oli pakko toimittaa kirkollisen kaavan ja vainajan sosiaalisen statuksen mukaan. Moniarvoisessa yhteiskunnassa asiat eivät ole itsestään selviä. Miten toimitaan, jos vainaja oli uskonnoton, leski luterilainen, joku lapsista jehovan todistaja ja lähimmät ystävät muslimeja? Tarvitaan hautajaiset, joissa kunnioitetaan sekä vainajan ajatuksia että saattoväen oikeutta surra häntä ja ilmaista kaipauksensa omalla tavallaan. Tällainen ketään syrjimätön tilaisuus on mahdollista rakentaa vain ei-kirkollisesti, siviilitavalla. Siviiliseremonia ei kokonaan uskonnottomanakaan sulje pois muita katsomuksia, mutta siihen voidaan niin haluttaessa myös sisällyttää uskonnollisia aineksia.

Yksinkertaisinkin hautausseremonia koostuu useista elementeistä, joita meidän kulttuurissamme ovat tavallisesti kappelimiljöö symboleineen, kukin koristeltu arkku katafalkilla; saattoväen rooli (arvokas pukeutuminen, kukkienlasku, surun ilmaukset); tilaisuudessa esitetty musiikki sekä – viimeisenä vaan ei vähäisimpänä – saattopuhe. Ei ole yhdentekevää, millaisilla sanoilla yksi kokonainen ihmiselämä ja sen päättyminen kuitataan. Kannattaa vakavasti pohtia, kunnioittaako suunniteltu seremonia vainajaa – hänen elämäänsä, ihmisarvoaan ja itsemääräämisoikeuttaan – ja auttaako se niitä, jotka jäivät häntä kaipaamaan.

Viimeinen leposija

Suurin osa vainajista, myös tuhkatuista, saa viimeisen leposijansa hautausmaalta. Suomen hautausmaista lähes kaikki ovat yhä evankelis-luterilaisten seurakuntien omistuksessa. Hautapaikan saadakseen ei tarvitse kuulua kirkkoon eikä käyttää sen seremonioita, vaan seurakuntien on luovutettava hautapaikka kaikille kunnassa asuville. Seurakunnat ilmoittavat käyttävänsä hautausmaiden ylläpitoon yrityksiltä perittyä yhteisöveroa, jonka tuotto kirkolle vuosittain on noin 100 miljoonaa euroa. Tästä kuitenkin vain noin 50 miljoonaa euroa kuluu hautausmaiden ylläpitoon.

Vuoden 2004 alussa voimaan astunut hautaustoimilaki määrää seurakunnat tarjoamaan hautapaikat samaan hintaan kaikille, jäsenyyteen katsomatta. Vuodesta 2007 alkaen laki velvoittaa seurakuntia ylläpitämään omilla hautausmaillaan myös ns. tunnustuksettomia hauta-alueita ei-kristittyjen käyttöön. Seurakuntien hautausmailta hautapaikan myy kirkkoherranvirasto tai seurakunnan hautatoimisto.

Uskonnonvapautta korostavat katsomusyhteisöt ovat jo vuosikymmenet kannattaneet kaikille avoimia, tunnustuksettomia, kunnallisia hautausmaita. Kunnallisia hautausmaita on toistaiseksi vain Turussa ja Kauniaisissa, joskaan ne eivät ole tunnustuksettomia: Kauniaisten hautausmaa on vihitty luterilaiseksi, ja Turun hautausmaa taas luovuttaa hautapaikkoja vain muslimeille. Helsinki on kuitenkin perustamassa tunnustuksetonta uurnahautausmaata ja muistolehtoa Viikkiin sekä tuhkan sirottelupaikkaa Lonnan saarelle.

Vapaa-ajattelijayhdistykset puolestaan ylläpitävät tätä nykyä kymmenkuntaa hautausmaata, joiden sijaintipaikkakunnat ovat Forssa, Kajaani, Karkkila, Kemi, Kolari, Kotka, Kuusankoski, Raahe, Siikainen ja Vaasa. Nämä hautausmaat ovat kaikille avoimia, ja hautapaikka niillä on huomattavasti halvempi kuin yleensä seurakuntien hautausmailla. Joitakin siviilihautausmaita on myös muiden yhteisöjen ja yksityisten hallussa. Enon kunnassa on osakeyhtiön ylläpitämä uurnahautausmaa. Yksityisen arkkuhautausmaan tai -hautapaikan voi tietyin edellytyksin perustaa kuka tahansa esimerkiksi sukutilalle. Lupa tähän haetaan lääninhallitukselta.

Polttohautauksessa tuhka voidaan sijoittaa uurnassa joko tavalliseen sukuhautaan, erityiseen uurnahautaan, uurnalehtoon tai -holviin eli kolumbaarioon. Lisäksi tuhkan saa sirotella erityisten muistolehtojen lisäksi luontoon – esimerkiksi metsään, tunturille tai vesistöön – mutta 1.1.2004 alkaen tähän on hankittava alueen omistajan tai haltijan lupa, ja tuhkan lopullinen sijoituspaikka on ilmoitettava krematorioon. Uusi hautaustoimilaki vaatii myös, että tuhka on sijoitettava lopullisesti yhden vuoden kuluessa kuolemasta, ja ettei sitä saa jakaa useampaan osaan (esimerkiksi haudattavaksi eri paikkakunnilla sijaitseviin perhehautoihin).

Suomen krematoriot ovat seurakuntien omistuksessa lukuun ottamatta vanhinta ja perinteikkäintä, yksityisen säätiön ylläpitämää krematoriota Helsingin Hietaniemessä. Sen yhteydessä sijaitseva kaunis kappeli soveltuu sisustukseltaan neutraalina hyvin siviilihautajaisiin. Krematorion osoite on Hietaniemenkatu 27 ja puhelinnumero (09) 444 088, Krematoriosäätiön kanslian puhelin (09) 605 913. Myös seurakuntien kappelit ovat yleensä käytettävissä siviilihautajaisiin, samoin kirkot silloin kun hautausmaan yhteydessä ei ole kappelia.

Tahdon siviilihautajaiset -kortti

Lompakossa pidettävällä kortilla voit kertoa omaisille, että toivot itsellesi siviilihautajaiset kirkollisen seremonian asemesta. Korttia voi myös täydentää täsmällisemmillä ohjeilla, joita säilytetään turvallisessa paikassa. Katso lisätietoja osoitteesta www.siviilihautajaiset.fi.

Nimiäiset

Vuonna 2015 jo yli 16 000 (30%) suomalaislasta sai nimensä ilman kirkollista kastetta, helsinkiläisvauvoista jo yli puolet. Nimenantojuhlassa eli nimiäisissä lapsi liitetään symbolisesti perheeseensä, sukuunsa, ystäväpiiriin ja koko ihmiskuntaan.

nimiaiset

Pakollista kaavaa juhlalle ei ole, vaan tilaisuus voidaan rakentaa niin romanttisen röyhelöiseksi, arvokkaan viralliseksi tai hilpeän leikkimieliseksi kuin perhe haluaa. Kastekummien asemesta lapselle voidaan nimetä siviilikummi(t), joille tietenkin annetaan kaunis kummitodistus, joista yksi kappale jää lapselle itselleen. Lämpimiä sanoja, sulosäveliä, kukkaseppeleitä ja kynttilöitä, isojen sisarusten lupauksia tai nimikkopuun istutusta – siinäpä monien unohtumattomien nimiäisten aineksia… Tietoa ja apua juhlan järjestämiseen saa palvelukeskus Pro-Seremonioilta sekä käsikirjasta Perheen omat juhlat.

Suomalainen juhlaperinne on kerrostunutta

KukkaseppeleLapsuusmuistojen tuoksut ja tunnelmat, juhlavalmistelujen kihelmöivä jännitys ja samalla niiden tuttuudesta nouseva turvallisuus säilyvät mielessä läpi elämän. Niiden kautta siirrämme kulttuuriperintöä seuraavalle polvelle. Muuttumattomuus on illuusio, sillä jokainen aikakausi, jokainen sukupolvi ja jokainen yksittäinen perhe poimii perinnepullasta omat rusinansa. Vaikka uudelta tavalta vie vain pari vuotta kiinteytyä osaksi suvun ikiaikaiselta tuntuvaa juhlatraditiota, useammat perinteet kuin arvaammekaan ovat säilyneet halki vuosituhansien. Kulttuurit vaihtuvat ja katsomukset muuttuvat, mutta samat juhlat rytmittävät ihmisten arkea edelleen.

Suomalaisissa kalenterijuhlissa on kolme kerrosta. Alimmaisena on ikivanha vuodenkiertoon perustuva juhlaperinne, jonka peitteeksi joitakin vuosisatoja sitten vedettiin ikään kuin maalikerros ja uusi nimilappu. Toisista juhlista tuo kristillinen maali on kulunut kokonaan pois, toisista osittain, ja pinnalle on kerrostunut hiukan moderneja vaikutteita. Juhlatavoistamme kaikkein tutuimmat ja elinvoimaisimmat ovat enimmäkseen ei-kristillistä alkuperää. Vuodenaikojen vaihtelu auringonkierron myötä on antanut vuotuisjuhlille aiheen ja sisällön. Vaikkei aurinkoa enää pidetä jumalana eikä eloonjääminen riipu satokauden onnistumisesta, voidaan joulun tienoilla yhä mainiosti juhlia pitenevää päivää, pääsiäisenä luonnon heräämistä talviunesta ja juhannuksena yötöntä yötä.